Tähän blogiin olemme kiteyttäneet YHES - Yhdessä esteetön -hankkeen (2018-2020) kokemuksia yhteisöllisen toiminnan kehittämisestä varhaiskasvatuksessa. Tiedostamme, että jokainen kehittämishanke on omanlaisensa, mutta voimme oppia toistemme kokemuksista kehittämistyöstä. Kun varhaiskasvatuksen toimintakulttuuria lähdetään muuttamaan kohti monialaista yhteistyötä, YHES-hankkeesta saamamme kokemuksemme mukaan on hyvä kiinnittää erityisesti huomioita seuraaviin asioihin:
- Yhteisöllisen toiminnan perusta
Yhteisöllisen toiminnan kehittäminen alkaa varhaiskasvatuksen johdon perehdyttämisellä. Monialainen yhteistyö vaatii johdolta näkemystä ja ymmärrystä yhteisöllisen toiminnan edellytyksistä ja mahdollisuuksista. Päiväkodinjohtaja johtaa prosessia arjessa ja edistää sitä yhteistyössä työntekijöiden kanssa. Myös varhaiskasvatuksen johdon tulee olla sitoutunut prosessiin ja kannatella sitä hallinnon, koulutusten ja muiden kehittämishankkeiden näkökulmasta niin, että varhaiskasvatuksen kehittäminen on toisiaan täydentävä kokonaisuus yksittäisten ja päällekkäisten kehittämishankkeiden sijasta.
Yhteisöllinen toiminta sisältää yhteistyön eri organisaatioiden ja ammattiryhmien välillä. Sen rakentamiseen kannattaa käyttää aikaa, ja löytää yhteiset rajapinnat, joilla työskennellään yhdessä. Henkilöstön vaihtuvuus, joustamattomat rakenteet ja toimintatavat sekä erilaiset tavoitteet ja toimimaton viestintä voivat estää tai hidastaa merkittävästi toiminnan juurtumista.
Ennen toiminnan käynnistämistä on tärkeää kartoittaa yhteisön tilanne, toiveet ja tarpeet sekä resurssit. Muutokselle avoin asenne syntyy oikein kohdennetuista aika- ja henkilöstöresursseista, hyvästä tiedottamisesta ja olemassa oleviin rakenteisiin viedyistä toimenpiteistä.
Toiminnan tulee olla osa rakenteita, jolloin yhteisöllisen toiminnan kehittäminen on osa varhaiskasvatuksen arkea. Suunnittelu, tavoitteiden asettaminen, toimenpiteistä sopiminen ja jatkuva arviointi tapahtuu olemassa olevissa rakenteissa. Kehittämispäivät, pedagogiset tiimit ja tiimipalaverit ovat tärkeä osa toiminnan käynnistämistä, kehittämistä ja arviointia. Yhteisöllisen toiminnan lähtökohdat ovat osa varhaiskasvatussuunnitelman perusteita ja tukevat sen henkeä.
Monialaisen yhteisön rakentamisessa on tärkeää määritellä, ketkä kuuluvat yhteisöön. Mikä on kehittämisen kohde ja kuka on “asiakas”? Tarvitsee siis määritellä, mihin yhteisöllinen toiminta kohdistuu ja minkä hyväksi työtä tehdään.
Parhaimmillaan yhteisö rakentuu eri organisaatioiden ja alojen työntekijöistä, joiden osaamisen jakaminen ja yhteistyö edistää asiaa monesta eri tulokulmasta. Yhteisöön voi kuulua huoltajien ja sivistystoimen edustajien (esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen henkilöstö) lisäksi sote-palveluiden toimijoita (esim. Neuvolan, kuntoutuksen ja perhepalveluiden työntekijät) ja erikoissairaanhoidon edustajia (esim. puhe-, toiminta-, fysioterapeutti, neuropsykologi).
Yhteistyön eri rooleista ja vastuista on tärkeää sopia. Kaikkien osapuolten tulee olla tietoisia, kuka johtaa ja koordinoi toimintaa. Myös kaikki yhteisöllisen toiminnan kannalta tärkeät tahot tulee ottaa huomioon. Entä miten toiminta sijoittuu tai rakentuu osaksi eri organisaatioiden rakenteita ja onko tarvetta luoda uusia toimintamalleja tai rakenteita? Päätettyjen asioiden ja arjen kirjaaminen sekä dokumentointi pitää toteuttaa siten, että ne ovat kaikkien saatavilla tietoturvallisesti.
Yhteisöllinen toiminta toteutuu aina arjen ympäristöissä, ja toimintatavat perustuvat yhdessä sovittuihin tavoitteisiin. Tavoitteiden asettelussa täytyy huomioida, ettei ole yhtä menetelmää tai työtapaa, joka viedään kaikkialle. Yhteisön tai yksilön sen hetkinen tilanne ja tarpeet ovat merkittävin tavoitteenasettelua määrittävä tekijä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi esteettömän viestinnän (esim. kuvatuki), oppimisympäristöjen, leikkitaitojen havainnoinnin kehittäminen tai lasten sosiaalisten suhteiden tukeminen.
Tavoitteiden tarkastelu ja toiminnan kehittäminen tulee olla osana jatkuvaa arjen kehittämistä. Tavoitteet on tärkeää pilkkoa konkreettisiin arjen tilanteisiin liittyviin toimintoihin. Niiden kirjaaminen ja toimenpiteistä sopiminen on hyvin tärkeää, samoin seuranta ja arviointi säännöllisesti osana rakenteita (tiimipalaverit/pedagogiset tiimit, kehittämispäivät). Pilkotut tavoitteet luovat jatkumon, ja jokainen vaihe rakentuu edellisen päälle ja tukee kokonaistavoitteen saavuttamista.
Kehittämistyöhön on tärkeää varata aikaa ja henkilöstöresursseja. Kun kehittäminen on osa olemassa olevia rakenteita, on mahdollista pienilläkin resursseilla tehdä muutosta. Vaikuttavampaan lopputulokseen päästään kuitenkin, jos esimerkiksi sijaisjärjestelyillä voidaan järjestää tiimeille ylimääräistä suunnitteluaikaa tai ympäristön muokkaamisen työstämiseen aikaa. Henkilöstön vaihtuessa täytyy sopia, miten uudet työtekijät perehdytetään ja sitoutetaan yhteisöllisen toiminnan kehittämiseen.
Yhteisöllisen toiminnan kehittämisen lähtökohtana täytyy aina olla riittävä tieto ja ymmärrys, miksi muutosta tarvitaan ja mihin se johtaa. Tärkeää on jakaa tietoa tasa-arvoisesti kaikkien osapuolten kesken ja tuoda esiin, että jokaisella on arvokasta tietoa jaettavana. Yhteisen ymmärryksen saavuttamiseksi tarvitaan toimivaa vuorovaikutusta, dialogista puhumista ja arvostavaa kuuntelemista.
Toiminnan kehittämisen rinnalle tarvitaan koulutusta ja toiminnan mallittamista. Koulutuksista saadaan teoriatietoa ja/tai käytännön vinkkejä ja ideoita. Tiedon ja ideoiden siirtäminen arkeen vaatii usein yhdessä tekemistä ja toiminnan mallittamista. Silloin muodostetaan yhteinen käsitys tilanteesta, havainnoidaan lapsiryhmää ja sen dynamiikkaa, sovitaan millaisista menetelmistä tai toimenpiteistä ryhmä/lapsi/tiimi hyötyisi.
Lasten ja huoltajien osallisuus on tärkeä osa toiminnan kehittämistä. Miten lapset ja huoltajat osallistetaan? Hyödynnetäänkö perinteisten kyselyiden rinnalla tai sijasta “asiakasraati” -tyyppisiä keskusteluun perustuvia menetelmiä tai uutta teknologiaa, esimerkiksi pelillisyyttä? Palvelumuotoilun menetelmien hyödyntäminen olisi todella arvokas lisä perheiden ja lasten osallistamiseen. YHES-hankkeessa tiedostimme tämän tärkeyden, mutta resurssien vanhempien ja lasten osallisuus jäi pienemmäksi kuin olisimme halunneet.
Monialainen yhteisöllinen toiminta yhdistää kuntoutuksen ammattilaisten osaamisen varhaiskasvatuksen ammattilaisten tietoon ja osaamiseen sekä vanhempien arvokkaaseen kokemukseen lapsestaan hyvin arkilähtöisesti. Näin voidaan tavoittaa nopeasti ja laajasti erilaiset tukea tarvitsevat lapset ja perheet, säästää kustannuksia sekä vähentää jonoja perhepalveluissa ja kuntoutuksessa.
Parhaimmillaan yhteisöllinen toiminta antaa mahdollisuuden tukea lapsia, huoltajia ja työntekijöitä heidän omassa arjessaan ja lähiympäristössään. Silloin voidaan tunnistaa lapset, huoltajat ja työntekijät, jotka tarvitsevat tukea arjessaan.
Tuen muodot voivat vaihdella. Tuki voi olla hyvin kevyttä ohjausta arjessa tai tiedon jakamista keskustellen. Toisinaan tarvitaan yhdessä tekemistä, toiminnan mallittamista ja koulutusta tiedon jakamiseen ja toimintamallien jalkauttamiseksi. Voidaan myös huomata, ettei tuki arjessa ole riittävää, vaan tarvitaan lisätutkimuksia, arviointia tai kuntoutusta erikoissairaanhoidon puolelta. Silloin perhe voidaan ohjata oikean tuen piiriin ja kertoa tarpeellisia esitietoja sekä huomioita arjessa.
Varhaiskasvatuksessa kohdataan päivittäin suuri määrä lapsia ja perheitä heidän omassa toimintaympäristössään. Siksi varhaiskasvatuksen merkitys toimintaympäristönä on äärimmäisen tärkeä. Perheitä kohdataan neuvolassa ja koulussa, mutta ennaltaehkäisyn ja varhaisen tuen näkökulmasta varhaiskasvatuksessa on ylivoimaisesti eniten kohtaamisen ja tuen paikkoja. Kun tähän lisätään monialainen yhteisöllinen toiminta, eli perheiden, kuntoutuksen, varhaiskasvatuksen, perhepalveluiden ja erikoissairaanhoidon ammattilaisten tieto, osaaminen ja kokemukset, voidaan saada aikaan säästöjä, hyvinvointia ja tasa-arvoa.
Yhteisöllisen toiminnan vaikuttavuudesta alkaa olla jo kansainvälistä näyttöä (Missiuna ym. 2012). Kanadalainen toimintaterapian Partnering for change-malli (P4C) korostaa kumppanuutta terapeutin, kasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien välillä lapsen arjen toiminnallisen suoriutumisen tukemisessa kouluympäristössä (Missiuna ym. 2012). Mallissa terapeutin tärkeimmät menetelmät ovat tiedon välittäminen (knowledge translation) ja yhteistyösuhteen rakentaminen (relationship building) coaching-lähestymistavan mukaisesti. Samankaltainen lähestymistapa on Huttonin (2009) esittelemä malli, jossa Iso-Britanniassa toimintaterapiapalveluita on lähdetty tarjoamaan yksilöiden sijaan koko koululle yhteisöllistä toimintatapaa noudattaen.
Sekä Kanadassa ja Iso-Britanniassa malleihin liittyy kolmiportainen ajattelu tuen tarjoamisesta:1. Yleisellä tasolla kaikille lapsille 2. pienryhmä/tasolla esimerkiksi jonkun tietyn luokan tai lapsiryhmän jäsenille 3. Yksilötasolla tuen tarpeisille lapsille (Missiuna ym. 2012; Chu 2017).
Tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että yhteisöllinen tapa toteuttaa toimintaterapiaa kasvatuksen ympäristössä on lisääntymässä. Myös YHES-hankkeen järjestämissä verkostopalavereissa on ollut havaittavissa, että useammissa kunnissa on palkattu puhe- ja toimintaterapeutteja osaksi varhaiskasvatuksen henkilökuntaa.