Vesijohtokysymys ja viemärityöt
FM Kustaa Hautala (s. 1905 – k. 1983) kirjoittaa seuraavasti Hyvinkään kauppalan vesihuollon varhaisista vaiheista kirjassaan Hyvinkään seudun historia 1860–1950 (s. 304–311). Kirja on ilmestynyt vuonna 1951.
Vesijohtokysymys
Hyvinkään kauppala sijaitsee Lohjanselän rinteellä, kuivalla nummella. Lähin vedensaantipaikka on Vantaanjoki, joka on noin neljän kilometrin päässä kauppalasta. Avovesistä ei asutuskeskus olekaan koskaan saanut juomavettään, vaan aina on täytynyt turvautua kaivoihin, jotka useissa kauppalanosissa on täytynyt kaivaa tavattoman syviksi. Niinpä Sveitsin puolen kaivoissa voi olla 20–30 rengasta. Kun kukin talonomistaja on rakentanut oman kaivon, on voitu jotenkuten tyydyttää vedentarve, joskin kuivimpina aikoina on siellä täällä ollut vedenpuutetta. Tulipalojen sammutuksen kannalta vesikysymys on ollut paljon tukalampi, silla kaivojen vähäinen vesi ei ole voinut riittää sellaiseen puuhaan. Viimeksi mainittua tarvetta silmälläpitäen rakennettiin Kaupunginportin* seudulle uima-allas, joka on sen lisäksi kauppalan nuoren väen kesäurheilupaikka. Eri puolelle kauppalaa on sitä paitsi varastoitu vettä tulipalojen varalta. Asukasluvun kasvaessa vesijohtokysymys tuli yhä polttavammaksi. Avovesistä ei Hyvinkäällä voitu ajatellakaan vesijohtoveden saamista niin kuin esimerkiksi Helsingissä, jossa vesi tulee Vantaasta, vaan täytyi pyrkiä pohjaveden käyttöön, jolla järjestelmällä on se suuri etu, että vältytään paljon maksavilta vedenpuhdistuslaitoksilta. Sen lisäksi Hyvinkään seutu on runsaslähteinen, joten vedensaantimahdollisuudet maan sisästä ovat hyvät.
*Toim. huom. Ilmeisesti vuonna 1933 rakennettu maauimala Kaupunkisillanpuistossa.
Vesijohtokysymys oli valtuustossa ensimmäisen kerran esillä 25.4.1938, jolloin valtuusto päätti antaa hallitukselle tehtäväksi tutkimuksen toimittamisen vedensaannin suhteen. Syystä tai toisesta sitä ei tehty. Vuonna 1940 ryhdyttiin ratkaiseviin toimenpiteisiin vesijohtolaitoksen aikaansaamiseksi, sillä nyt siitä oli tullut elintärkeä kysymys. Silloin toteutui vihdoin valtion rautateitten keskuskonepajan siirtyminen läheisessä tulevaisuudessa Hyvinkäälle. Mutta sellaisen laitoksen vedentarvetta ei pystytty enää tyydyttämään kaivojen avulla, vaan oli saatava vesijohtolaitos. 12.9.1940 valtuusto päätti uudelleen toimituttaa tutkimuksen vedensaantimahdollisuuksista, josta asiasta kauppalanhallitus oli neuvotellut Yleisen Insinööritoimiston kanssa. Tämä sitten suorittikin tehtävän. Osoittautui, että maan sisästä saadaan hyvää vettä ja myös niin paljon, että sillä pystytään tyydyttämään kauppalan vedentarve. Talvella 1940–41 havaittiin koepumppauksissa paras vesipaikka Sveitsin luoteispuolella. Syys-marraskuussa 1942 löydettiin vielä parempi paikka Perttulan maalta noin 400 metrin päästä edellisestä. Kun tutkimukset jo talvella 1940–41 olivat antaneet hyviä tuloksia, valtuusto päätti 9.4.1941 teettää samalla insinööritoimistolla vesijohtosuunnitelman. Alustavien laskelmien mukaan insinööritoimisto saattoi jo elokuussa 1942 ilmoittaa laitoksen tulevan maksamaan 10.825.000.
Asiantuntijalausunnossaan Helsingin kaupungininsinööri Akseli Linnavuori huomautti, että kauppala tulee tarvitsemaan molempia vedenottopaikkoja, sillä Sveitsin luoteispuolelta saadaan vettä 15 sekuntilitraa ja Perttulan alueelta 20 sekuntilitraa, mutta ottaen huomioon kauppalan kehityksen tulisi vesijohtolaitoksen tehon kohota 40 sekuntilitraan. Se vuoksi olisi Perttulan alue saatava kauppalan haltuun. Vedenottopaikkojen lähiympäristölle ei saa muodostua asutusta, vaan ne on eristettävä puistikkosuojavyöhykkeellä muuta kauppalasta. Kauppala ryhtyikin toimenpiteisiin ja hankki Perttulan alueesta pakkolunastuksella kuusi hehtaaria, joista 1.5 hehtaaria oli varsinaista vesialuetta ja 4.5 hehtaaria suoja-aluetta.
Ennen kuin voitiin ryhtyä vesijohtohanketta toteuttamaan, oli asiasta neuvoteltava Rautatiehallituksen ja villatehtaan kanssa, jotka tulivat olemaan suurkuluttajia. Rautatielaitos sitoutui vähintään 150 m3 vedenkulutukseen vuorokaudessa, mutta vaati, että vesijohtolaitoksen yhteydessä oli rakennettava viemäri, jonka kustannuksista se lupasi suorittaa kolmannen osan. Villatehdas sen sijaan oli jätettävä kokonaan laskuista pois, kun se ei ruvennut veden käyttäjäksi. Veden kulutus arvioitiin seuraavasti: rautatiet 300 m3 vuorokaudessa, kauppalan 350 taloa 250 m3 ja pienteollisuus 50 m3 vuorokaudessa eli yhteensä 600 m3.
27.5.1943 valtuusto hyväksyi vesijohtolaitoksen rakentamisen ja elokuussa samana vuonna kauppalanhallitus teki Oy. Yleisen Insinööritoimisto Ab:n kanssa 10.150.000 markan urakkasopimuksen, jonka mukaan oli pantava kuntoon pumppuasema koneistoineen, 2.5 m x 10.5 m suuruinen rautabetoninen kaivo, koneenhoitajan asunto, puusta rakennettu tilapäinen vesitorni, toistakymmentä tuhatta metriä erilaista putkea, 90 kpl paloposteja ja toistasataa kappaletta erikoisia katusulkuventtiilejä. Rakennustyöt pantiin käyntiin lokakuussa samana vuonna, ja ne jatkuivat sitten parin vuoden ajan. Lähinnä silloisista poliittisista olosuhteista johtui, että työn kestäessä tuli viivytyksiä ja laitos tuli kalliimmaksi, kuin mitä oli laskettu. Urakkasopimusta tehtäessä oli urakoitsijalla varastossaan vain osa tarvittavista putkista, joita saatiin sitten Saksasta, mutta 1775 metrin kymmentuumaisen valurautaputken lähettäminen viivästyi nähtävästä Saksan hallituksen toimenpiteitten vuoksi, ja vasta elokuun lopussa 1944 pääsi tarvikkeita tuova laiva lähtemään Hampurin satamasta, mutta palasi takaisin Suomen ja Saksan suhteitten katkettua. Kun putket jäivät näin saapumatta, oli ne tilattava Haapakosken Tehdas Oy:ltä, mutta tulivat tällöin 1.300.000 markkaa kalliimmiksi kuin saksalaiset. Hinnan kohoaminen johtui siitä, että kotimaiset putket olivat painavampia ja niiden liitoksiin oli käytetty enemmän lyijyä. Koska hinnannousu johtui sotatoimien seurauksista, kauppalanahallitus esitti Rautatiehallitukselle, että valtio korvaisi sen kauppalalle. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö oikeuttikin Rautatiehallituksen suorittamaan 650.000 mk.
Vesijohtolaitos oli vihdoin valmiina, ja kauppala vastaanotti sen 20.9.1945. Rakennuskustannukset kohosivat 27.12.1945 mennessä 15.319.331:35. Kun tästä summasta vähennetään talonomistajain maksamat jakelujohtojen kustannukset 196.782 markkaa ja Rautatiehallituksen suorittama osuus 739.496:50, jäi kauppalan osalle 14.359.052:85.
Kun vesijohtolaitos alkoi olla jo valmistumisen asteella, tuli esille kysymys, missä määrin ne talonomistajat, joiden taloihin vesijohto vedetään, ottavat osaa kustannuksiin. Kauppalanhallitus arvioi edullisimmaksi sellaisen järjestelyn, että heille myönnetään mahdollisimman paljon helpotuksia. Sillä tavoin varsin monet jo alusta pitäen liittyvät veden kuluttajiin ja verkosto tulee siten mahdollisimman laajaksi. Talonomistajat kiiruhtivatkin käyttämään hyväkseen alennuksia, ja näissä merkeissä alkoi vilkas katujohtojen vetäminen eri kauppalanosiin vuonna 1944.
Eri vuosina rakennettiin uutta vesijohtoa seuraavasti:
Vuosi Katujohtoja (m). Uusi talojohtoja (kpl).
1945 1.734 64
1946 1.064 19
1947 1.026 24
1948 1.719 46
1949 3.189 62
Kaikkiaan oli katujohtoa valmiina 31.12.1949: 17850 metriä.
Rinnan vesijohtolaitoksen laajentumisen kanssa on veden kulutus kasvanut vuosittain seuraavasti:
Vuosi Veden kulutus (m3) 1. henk. / litraa/ vrk.
1945 13.340 4,6
1946 108.950 35
1947 171.765 51
1948 260.655 71
1949 352.175 84
Vedenkulutus on siis viidessä vuodessa kohonnut 18,3-kertaiseksi.
On luonnollista, että tällaisen asiantilan vallitessa on täytynyt panna toimeen uudistuksia myös vedensaantipaikan suhteen. Tästä syystä rakennettiin vuonna 1947 viisi putkikaivoa, joista johdettiin vesi 400 metrin pituisen puuputken kautta entiseen kaivoon.
Uudetkaan kaivot eivät ajan mittaan tyydytä kauppalan vedentarvetta. Niinpä vuoden 1950 alkupuolella saatiin alueelta vettä 4.000 m3 vuorokaudessa asutuskeskuksen kulutuksen ollessa 2.300 m3, jonka laskettiin vuoden loppuun mennessä kohoavan 3.000 m3:een ja sen jälkeen siitä edelleen. Tulevaisuutta silmällä pitäen oli haettava lisäksi uusi vedenottoalue, jollainen löydettiin lentokentän pohjoispuolelta Hausjärven (kunnan) puolelta. Sieltä on arveltu saatavan (vettä) kaikkiaan 3.000 m3 vuorokaudessa. Pääkonepajan lähelle on rakennettu vuonna 1950 uusi vesitorni, joka on korkeammalla paikalla kuin Sveitsiin tehty.
Vesijohdon aikaansaaminen oli välttämätön kauppalan tulevaisuutta ajatellen. Kaikesta huolimatta tältäkään hankkeelta ei puuttunut arvostelijoita, jotka kauhistelivat sen kalleutta ja sen aiheuttamaa kunnallisverojen nousua. Mutta nyt jo puolen vuosikymmenen jälkeen on osoittautunut, että vesijohtokysymyksen ratkaisu tapahtui varsin oikeaan aikaan. Sodan jälkeinen inflaatio on pyyhkinyt pois melkoisen osan niistä veloista, joita tehtiin tuon yrityksen takia, ja silloiset työt saatiin teetetyksi halvalla nykyisiin työpalkkoihin verraten. Ne yhdyskunnat, jotka ovat viivytelleet vesijohtolaitoksen rakentamisessa, ovat tälle hetkellä suurissa vaikeuksissa, sillä tarveaineitten hankinta on jälleen vaikeutunut, niiden hinnat ovat kohonneet ja lainojensaanti pankeista on ehtynyt.
Viemärityöt
Jo kauppalan alkuaikoina kuului suunnitelmiin viemärilaitoksen aikaansaaminen, ja siinä tarkoituksessa valtuusto vuonna 1929 päätti myöntää määrärahan. 15.5.1929 hallitus antoi suunnitelman laatimisen insinööri Granqvistin tehtäväksi. Se valmistuikin saman vuoden marraskuussa, mutta seuranneet pulavuodet viivyttivät tämän uudistuksen toimeenpanoa.
1930-luvulla kuitenkin syntyi eräissä ympäristön maanviljelijöissä tyytymättömyyttä sen johdosta, että heidän maittensa kautta johdettiin kauppalan likavettä. Tämä seikka oli omansa kiirehtimään viemärilaitoksen aikaansaamista. Hyvinkään kauppalanhan on kuivalla nummimaalla, eikä sen välittömässä läheisyydessä ole nopeasti virtaavaa jokea, johon likavedet voitaisiin johtaa. Siksi viemärikysymyskin on ollut vaikeasti ratkaistava ja pulmallinen.
Sen johdosta, että Yhdistyneet Villatehtaat ja parantola olivat jo aikaisemmin rakentaneet itselleen viemärin, josta tulevat likavedet laskettiin Palojoen kylän maitten lävitse, eräät mainitun kylän asukkaat kääntyivät vuonna 1933 Hyvinkään kunnan terveyshoitolautakunnan puoleen kirjelmällä, jossa he pyysivät tämän haitan poistamista. Hyvinkään kunnan terveydenhoitolautakunta siirsi asian kauppalan vastaavan elimen hoidettavaksi, joka päätti vuonna 1933 esittää kauppalanhallitukselle, että tämä ryhtyisi neuvotteluihin villatehtaan ja parantolan kanssa yhteisen puhdistuslaitoksen rakentamiseksi. Kauppalanhallitus katsoi, ettei kauppalalle kuulu sellaisen aikaansaaminen, kun kyseessä on yksityisten viemäri, mutta päätti kuitenkin ryhtyä näiden kanssa neuvotteluihin.
Terveydenhoitolautakunnan päätöksen johdosta maanviljelijä Eerola valitti 1938 lääninhallitukseen. Valituskirjelmässä mainittiin, että vaikka oli kulunut neljä vuotta siitä, jolloin kiinnitettiin kauppalan terveydenhoitolautakunnan huomiota epäkohtaan, niin edelleen yhtiöt laskivat likavettä Palojokeen. Siitä oli ollut seurauksena, että vesi oli puuromaista ja haisevaa, ja että entinen runsas kala- ja rapukanta olivat hävinneet. Sen lisäksi ei joen vesi kelvannut eläinten juotavaksi, vieläpä se aiheutti niille sairauksia. Valittaja vaati, että yhtiöt velvoitettaisiin rakentamaan puhdistuslaitos tai että niiltä kiellettäisiin likaveden johtaminen Palojokeen.
Samana vuonna myös maanviljelijä Heikki Olavi Pohjolainen valitti samasta asiasta lääninhallitukseen vaatien pikaista tutkimusta. Lääninhallitus teki 8.7.1940 valitusten johdosta päätöksensä, jossa todettiin villatehtaan jo huolehtineen tyydyttävästi jätevesien puhdistuksesta. Parantolan tuhoutumisen takia oli valitus tämän osalta rauennut. Asian vireillä ollessa villatehdas oli hankkinut itselleen viemäriveden puhdistuslaitoksen, joka valmistui 1939.
Maanviljelijä Pohjolaisen vaatimuksesta oli toimeenpantu tutkimuksia Palojoen veden suhteen, ja tällöin Lääkintöhallitus oli päättynyt sellaiseen tulokseen, että joen vesi on siihen johdettujen likavesien johdosta saastutettu, josta syystä siitä on terveydellistä vaaraa lähelle asuville, vieläpä laitumella käyvälle karjallekin. Koska vuoteen 1940 mennessä kauppalaankin oli jo ehditty rakentaa viemäreitä, joista likavedet virtasivat Palojokeen, ja näin ollen kauppalakin oli tullut viemäriasioissa suoranaiseksi asianosaiseksi, lääninhallitus velvoitti kauppalan 1.7.1927 annetun terveydenhoitolain 20. §:n ja 2.12.1927 annetun terveydenhoitosäännön 29. §:n nojalla yhden vuoden kuluessa siitä, kun lääninhallituksen päätös sai lainvoiman, huolehtimaan, että kauppalan viemärit järjestetään niin, ettei niistä ole terveydellistä vaaraa. Velvollisuuden täyttämättä jättämisen varalta oli asetettu kauppalalle 10.000 markan uhkasakko. *
*Asiakirjat Hyvinkään kauppalan arkistossa.
Kauppalanhallitus valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen, vedoten siihen, että kauppalan osuus viemäriveden saastuttamisessa on pieni. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin vahvisti lääninhallituksen päätöksen. Kun jatkosodan aikana ja sen jälkeen oli vaikeata saada viemäriasiaa pois päiväjärjestyksestä, kauppala anoi ja sai useita kertoja lykkäystä lääninhallituksen päätöksen toteuttamisesta.
Jo vuonna 1932 oli kauppalan lautakunnissa pohdittu viemäriverkoston aikaansaamista, ja kauppalanhallitus päätti teettää insinööri Granqvistilla yksityiskohtaiset piirustukset ja kustannusarvion siitä viemärinosasta, joka vuoden 1929 suunnitelmien mukaan tulisi kulkemaan postitalon lähettyviltä Viertolan- ja Martinkadulle. Hallitus ehdotti tämän viemäriosan rakentamista vuosina 1933–1935, mutta valtuusto hylkäsi ehdotuksen.
Vasta 1933 ryhdyttiin ratkaiseviin toimenpiteisiin, kun valtuusto päätti, että viemäriverkostosta on ensin tehtävä se osa, joka käsittää kauppalan keskustan ja tehtaan ympäristön. Näistä seuduista tulevat laskujohdot yhtyvät rautatien alikäytävän itäpuolelle. Viimeksi mainittuun paikkaan oli määrä rakentaa myös puhdistuslaitos.
Säästöpankin talon rakentamistyöt vuonna 1934 jouduttivat viemäriverkoston aikaansaamista keskikauppalaan. Tällöin rakennettiin viemäri postitalon ja ravintola Sammon välille, vuonna 1936 Viertolankadulle rautatien alueesta alkaen 512 metriä pitkä viemäri, ja vuonna 1939 ulotettiin Ahjonkadulle tehty viemäri kunnan talon kohdalle sekä 1941 Toivonkadulle.
Valtion rautateitten keskuskonepajan tulo Hyvinkäälle antoi uutta vauhtia viemäriverkoston rakentamiselle. Samanaikaisesti oli vesijohtokysymys saanut ratkaisunsa, joten oli edullista tehdä molemmat työt samanaikaisesti. Vuonna 1943 laadittiin rakennustoimistossa kustannusarvio insinööri Granqvistin suunnitelmalle, ja heti samana vuonna ryhdyttiin asian vaatimiin toimenpiteisiin. Sitten eri vuosina rakennettiin viemäreitä seuraavasti:
vuonna 1943 590 m,
vuonna 1944 6785 m,
vuonna 1945 1560 m,
vuonna 1946 430 m,
vuonna 1947 200 m,
vuonna 1948 1428 m,
vuonna 1949 5943 m.
Kauppalan oman viemäriverkoston näin laajentuessa oli puhdistuslaitoksen aikaan saaminen välttämätön, erittäinkin kun ympäristön maanviljelijät olivat tyytymättömiä ja lääninhallitus uhkaussakkoineen oli pakottamassa. 27.4.1950 valtuusto päättikin rakennuttaa Marttiin tällaisen laitoksen kustannusarvion ollessa 29 miljoonaa markkaa. Oli ajateltu ensin rakentaa villatehtaan kanssa yhteinen puhdistuslaitos, mutta hanke raukesi, joten kauppala ja tehdas erikseen hoitivat omat likavetensä.