Paula

Olen Paula Bergman ja vietin lukuvuoden 2008-2009 vaihto-oppilaana Pohjois-Italiassa, Viadana-nimisessä pienessä kaupungissa. Italialaiseen host-perheeseeni kuuluu äiti, isä, minua vuotta nuorempi sisko Anastasia ja tuolloin 8-vuotias pikkuveli Alberto, joka sittemmin omaksui lempinimekseen Apina.

Lähdin vaihto-oppilaaksi AFS-järjestön kautta, joka vuoden aikana osoittautui erittäin luotettavaksi ja oppilaistaan välittäväksi. AFS:n, kuten useimpien muidenkin järjestöjen, kautta vaihtariksi haluavien on syytä hakea ohjelmaan noin vuotta ennen kuin on ajatellut ulkomaille lähteä. Järjestölle pitää lähettää alustava hakemus, sen jälkeen oppilaat saavat kotiin täytettäviksi ison läjän lomakkeita koskien mm. terveydentilaa ja koulumenestystä. Lomakkeiden jälkeen on vuorossa haastattelu, jolla pyritään varmistamaan, että nuori on sopivan kypsä lähtemään vaihtoon. (Ei mikään pelottava juttu, lähinnä halutaan tietää ettei hakijalla ole täysin vääränlaisia odotuksia siitä, mitä tarkoittaa olla vaihto-oppilaana vieraassa maassa.) AFS järjestää lisäksi ennen lähtöä orientaatioleirin, jossa valmistellaan tulevaan vuoteen. Leirejä vetävät entiset vaihtarit, joten ensikäden tietoa on saapuvilla.

Pitkällisen pohdinnan ja eri maiden välillä punnitsemisen jälkeen päädyin valitsemaan kohdemaakseni Italian. Ajattelin, että siellä on lämmintä ja ihmiset ovat varmasti eläväisiä ja vieraanvaraisia. Myös italialainen ruoka ja muoti nousivat mieleeni pohtiessani tulevaa vaihtomaata. Kotonamme oli lisäksi ollut italialainen vaihtari, joten maa vaikutti melko luontevalta valinnalta. Päällisin puolin arveluni Italiasta ja italialaisista osuivat oikeaan. Italialainen ruoka on mahtavaa, kesällä ilma on lämmin, ja eläväisempiä ihmisiä saa hakea. Perheeni ei puhunut englantia enkä minä italiaa, mutta ongelma korjaantui pian kun kaikki asiat selitettiin käsillä ja kovaäänisesti sanakirjaa selaamalla.

Koulussa sain nopeasti hyvän päivän tuttuja, mutta parempi sosiaalistuminen alkoi vasta kielitaidon karttuessa. Loppuvuodesta tuntui, että osasin italiaa paremmin kuin englantia. (Suomeen palattuani puhuin kuulemma englantia italialaisella korostuksella!) Italialainen lukio poikkeaa suomalaisesta monessa mielessä: Italiassa lukujärjestys on ympäri vuoden sama, ja samat luokkakaverit pysyvät koko lukion ajan. Koulupäivät ovat lyhyitä, yleensä aamukahdeksasta yhteen, mutta koulua on maanantaista lauantaihin. Koulussa ei tarjota lounasta ja päivän aikana on vain yksi kymmenen minuutin pituinen välitunti, jonka aikana voi syödä nopeasti välipalaa ja vaihtaa kuulumisia. Koulutyyppi määrää mitä aineita oppilaiden tulee opiskella, eikä koulun valinnan lisäksi muunlaisia "ainevalintoja" voi tehdä. Italialainen lukio vaikutti suomalaisen silmiin vähän vanhanaikaiselta ja ehkä myös hieman snobimaiselta, koska kouluaineita olivat mm. taidehistoria, englantilaisen kirjallisuuden historia, latina ja Danten jumalaisen näytelmän tulkinta. Vaihtarina sain skipata esimerkiksi latinan ja Danten tunnit ja käyttää ajan hyväksi vaikka lukemalla sanomalehtiä tai tekemällä sudokuita. Muuten koitin parhaani mukaan osallistua opetukseen ja kouluvuoden kohokohtiin kuuluikin, kun onnistuin saamaan ensimmäisen hyväksytyn arvosanan matikan kokeesta suurien ymmärrysvaikeuksien jälkeen, tai kun kirjoitin moninäkökulmaisen esseen italiaksi Michelangelon taiteesta ja elämästä.

Koulu tarjosi lisäksi muutamia harrastusmahdollisuuksia, joista minua kiehtoivat sanomalehden teko ja teatterikurssi. Koulun lehteen kirjoitettiin juttu vaihtovuoteni alkuvaiheista ja loppuvuodesta kirjoittelin itse lehteen runoja. Teatterikurssi oli mieleenpainuva, työstimme Aristofaneen Lisistrata-näytelmää, jota varten treenasimme kerran tai pari viikossa. Koulukavereihin tutustui paljon paremmin kun teimme teatterikerhossa yhdessä hölmöltä vaikuttavia improvisaatioharjoituksia ja kertasimme vuorosanoja. Ensi-illan jälkeen yhteishenki oli katossa kun menimme porukalla juhlimaan.

Italiassa asuminen on ollut yksi elämäni opettavaisimmista kokemuksista. Olen oppinut mm. että elämässä pärjätäkseen ei voi jatkuvasti pelätä mokaamista; se kuuluu asiaan! (Yksi elämäni noloimmista kielimokista sattui, kun ehdotin italialaiselle kaveripojalle, että "Mennäänkö parittelemaan?" kun tarkoituksenani oli ehdottaa, että menisimme ottamaan valokuvia yhdessä. Tapaukselle on naurettu jälkeen päin muutamaan otteeseen.) Olen oppinut paljon uutta toisista kulttuureista sekä Suomesta ja suomalaisuudesta, omasta suhtautumisestani ja arvoistani. Opin arvostamaan ihan erilaisella tavalla ruokaa ja pukeutumista, taidetta ja muuta kulttuuria, jotka ovat italialaisille oikeasti tärkeitä ja jokapäiväisiä asioita. Olen saanut paljon ystäviä eri puolilta maailmaa ja italialaisen perheen, joka tuntuu kuin omalta.

Ehkä tärkein asia, mitä vaihtovuosi on minulle opettanut, on kuitenkin se, että on tartuttava hetkeen! Ei pidä heittää hukkaan tilaisuuksia, joita elämä tuo tullessaan, koska niin kuin joku viisas joskus sanoi: Elämämme lopussa emme useinkaan kadu asioita joita olemme tehneet, vaan niitä, jotka jätimme tekemättä.

Päivitetty 26.4.2015